SOMMITELMA (LUENTO)

Marleena Huuhka: Sommitelma. 

Kaupunkitila minän hukkaamisen mahdollisuutena

Minun, tämän ruumiini joka jo sinällään on monta, 

ja kaupungin, joka on rajaamaton mutta joka pitää sisällään teidät kaikki välisen suhteen summa on jatkuva, aina olemassa oleva, pysyvä ja samalla jatkuvasti muuttuva. 

Minulla ei voi olla identiteettiä, eikä tällä kaupungillakaan, 

ainoa mitä voi olla 

on yhdessä toimimisen ja toiminnan kohteena olemisen jatkuva kimpoileva prosessi.

Su 7.9. klo 17:00 Allianssi-talolla, Asemapäällikönkatu 1

Sun 7th of September at 5 pm. at Allianssi-talo

Essee luettavissa alla!

Marleena Huuhka tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä. Huuhkan aiheena ovat eläinhahmon esittäminen ja eläimeksi tuleminen videopeleissä. Laajemmin hän tutkii toiseuden eri ulottuvuuksia ja olemisen rajatiloja.

The lecture is held in Finnish!

Marleena Huuhka is working on her doctoral thesis in the School of Communication, Media and Theatre in the University of Tampere. Huuhka examines animal characters, performing an animal and becoming one in computer games. By these research objects, she analyses different dimensions of otherness and boarder lands of being.

Marleena Huuhka: 

Sommitelma 

Kaupunkitila minän hukkaamisen mahdollisuutena 

PROLOGI 

Vastakkainasettelun ("jos aika on muutosta, tilan on oltava pysähtyneisyyttä") sijaan haluaisin nostaa esille vastavuoroisuuden tai täydentävyyden ajatuksen: jos aika on muutoksen ulottuvuus, tila on puolestaan moninaisuuden ulottuvuus. Tästä seuraa, että tila on sosiaalisen ulottuvuus.  Tila muodostuu samanaikaisesta olemassaolostamme ja keskinäisistä suhteistamme. Se ei kuitenkaan edusta jonkinlaista jo loppuun saatettua tai aukotonta holismia. Kuvailisin tilaa pikemminkin "tähän asti kirjoitettujen tarinoidemme samanaikaisuudeksi". Me tuotamme tilan käytännöissämme ja vuorovaikutussuhteissamme. Näin ollen tila on siis jatkuvasti tuottamisen kohteena. Moninaisuuden ulottuvuutena tila siis nostaa esiin kysymyksen siitä, kuinka me (ihmiset ja ei-ihmiset) aiomme elää yhdessä.

-Doreen Massey 


Osa 1 Kaupunkitilan ekologia 

Kolme ekologiaa yhdistyvät toisiinsa kaupungin betonisäikeiden välissä samoin kuin missä tahansa muuallakin. Ekologia ei ole pelkkää orgaanista materiaa, vaan se on yhteiskunnallisten, mentaalisten ja ympäristöllisten sykkivien virtojen kierteessä syntyvä olemus. Kolme ekologiaa asettavat meidät vastakkainen eksistentiaalisten territorioiden kanssa, olemisen, ruumiiden, ympäristöjen, jotta voimme löytää uusia tapoja kesyttää ne, tehdä asuttavaksi, tehdä kodiksi.

Kaupunkitilan ekologia koostuu loputtomista pienistä olemassaolevista kappaleista, väreilevästä materiasta, joka on jatkuvassa liikkeessä toiseen. Tämä liike tapahtuuu ekologian kolmella eri tasolla.

Mentaalinen ekologia, niin kaupungissa kuin muuallakin, käskee meitä ja pyytää meitä katsomaan toisiamme ja päämääriämme muutoin kuin tuoton ja voiton kriteereillä. Se käskee ja pyytää meitä suuntaamaan kohti haluavan ambivalenssin logiikkaa, kohti halun moninaista olemusta.

Yhteiskuntaekologia kysyy meiltä suhdettamme toisiin ja itseemme tässä maailmassa ja sen alueilla. Se kysyy onko meille minä-sinä-hän vai me, ryhmä, kollektiivi ja yhteinen. Olemmeko ensisijaisesti yksilöitä, rajattuja identiteettejä vai etsimmekö meitä, ryhmässä ja sommitelmassa toimimisen tapoja.

Itä-Pasilan, niin kuin minkä tahansa muunkin kaupunginosan, mielivaltaisesti rajatun maailman urbaanin osan ympäristöekologia koostuu rakennuksista, niiden välisistä teistä ja poluista, eläimistä, kasveista, metallirakenteista, betonimuruista, näyttötaulujen pikseleistä, ihmisistä, saasteista, pienhiukkasista, hapesta, kulkuneuvoista, ilmasta ja maasta, sadepisaroista, bakteereista, viruksista ja kaikesta siitä, mikä milläkin hetkellä on läsnä. Kaupunkitilan ekologia ei ole pysyvä, vaan jatkuvassa liikkeessä. Loputtomat ulos ja sisään sulkemisen prosessit muokkaavat tilaa ja paikkaa ja sitä miten me siihen asetumme. Linnut asuvat rakennusten katoilla, ihmiset nukkuvat puistoissa, hiekanjyvät ja jatkuvat askeleet kuluttavat merkkejä portaisiin, ruohonkorret ja sammal nakertavat betonilaattojen reunoja hitaasti mutta lopullisesti. Mikään tila tai paikka ei siis koskaan ole vain yhtä, vaan sykkivä, rajaton ekologia. 


Osa 2 Sommitelma

Oli hiukkanen tai palanen tai ihminen tai joku muu kuinka pieni tai suuri tahansa, kukaan ei koskaan toimi yksin.  Jokainen ruumis on tila, taajuus, moodi, joka koostuu pienemmistä tai toisenlaisista ruumiista, ei osista vaan toisista. Tilana jokainen ruumis muodostaa liittoumia ja osallistuu sommitelmiin. 

Sommitelma on tarkoittaa moneutta, moneuden sijoittumista, sen asetelmaa maailmassa sekä tämän moneuden ja asetelman koostamisen ja koostumisen prosessia.

Sommitelma  on sykkivä vitaali kollaasi erilaisia materiaaleja, elottomia ja elollisia, ja ruumiita, eri muotoisia, eri tapaisia, eri atomien yhteenliittymistä koostuvia jotka toimivat yhdessä vaikka kaikkien erillisten ruumiiden ja ruumisrykelmien sisäiset voimat kiskovat jatkuvasti ja loputtomasti eri suuntiin.

Sommitelma voi olla muodoltaan rihmasto tai kimpale tai kaupunki, loputon ulottuvuus tai äärellinen alue tai minä ja sinä. Kaikki sommitelman pisteet eivät ole yhtä tiuhaan kuljettuja eikä voima ja toimijuuden intensiteetti jakaudu tasaisesti niiden pinnalla. Mikään yksittäinen ruumis ei voi kuitenkaan koskaan olla määräävä, vaan toimijuus on aina jaettua. Mikään yksittäinen ruumis ei voi määrittää sommitelman kulkua, sen vaikutuksia, sen kulkurataa.

Sommitelman vaikutukset ovat kasvavia, syntyviä, aina uusia, sillä sommitelman kyky saada aikaan vaikutuksia, tapahtumia, hetkiä on eri kuin sen osien summa. Sommitelma ei ole koskaan suljettu, lopullinen, vaan se on aina avonainen kollektiivi toisten ruumiiden liittyä hetkeksi tai toiseksi. Sillä on muodostumisen historia ja äärellinen elämä edessä.

Sommitelman toimijuus on mahdollisuuksia ja potentiaalia joka väreilee eri suuntiin samoista lähtöpisteistä ja tulee joksikin sattumanvaraisesti. Toimijuus on potentiaali, se on messiaaninen. 


Osa 3 Katoava minä

Koska jokainen materiaalinen ruumis kaupunkitilassa, jokainen sommitelman osanen, on yhtä aikaa sekä toimija että toiminnan kohde, yksilön rajat ovat hämärtyneet.

Ajatteleminen ei riitä olemassa olemisen todisteeksi, muut olemassaolon tavat ovat tietoisuuden tavoittamattomissa. Yksilö ei ehkä olekaan subjekti vaan subjektivoitumisen komponenttien joukko. Yksilö on prosessien päätepiste, prosessien jotka ovat joukkoja, ihmisryhmiä, koneita, tapahtumia, hetkiä. Sisäisyys on siis risteyksessä.

Voimme siis ajatella, että jokainen kohtaamamme ruumis toimii meissä ja me toimimme jokaisessa ruumiissa. Kaupunki kokonaisuudessaan toimii meissä ja me siinä, kaikki mitä tässä kaupunkitilassa teemme on yhdessä olemista ja yhdessä tulemista.

Minun, tämän ruumiini joka jo sinällään on monta, ja kaupungin, joka on rajaamaton mutta joka pitää sisällään teidät kaikki, välisen suhteen summa on jatkuva, aina olemassa oleva, pysyvä ja samalla jatkuvasti muuttuva. Minulla ei voi olla identiteettiä, eikä tällä kaupungillakaan, ainoa mitä voi olla on yhdessä toimimisen ja toiminnan kohteena olemisen jatkuva kimpoileva prosessi.

Itä-Pasila, jossa me nyt olemme, on alueena tietyssä maineessa. Oletamme, että on joku alku ja loppu Itä-Pasilalle, että jossain on toisenlaista kuin jossain muualla. Oletamme, että Itä-Pasilan ominaisuudet loppuvat kun siirrytään Alppilaan, että maailma on jotenkin toisenlainen, että tietyt määritelmät ja ennakko-oletukset eivät enää päde kuvitellun rajan toisella puolella. Materia kuitenkin liikkuu tämän rajan yli pölynä, ihmisinä, eläiminä, sähkönä, datana tai hiukkasina. Jollekin alueelle annettu identiteetti on aina väistämättä valheellinen ja haitallinen, sillä mikään identiteetin määritelmä ei voi koskaan vastata todellisuutta, joka sekin on käsitteenä valheellinen. Paikat tulisikin nähdä materiaalisina sommitelmina ilman kuvitteellisia ja psykologisoivia arvotuksia.

Kaupunkitila mahdollistaa kollektiivin. Kaupunkitila on sommitelma, jossa toisiaan leikkaavat ja lävistävät lukemattomat eri materiaalit. Kaupunkitila mahdollistaa minän hukkaamisen, ei-identiteetin, joka tulee olevaksi siinä mitä me olemme, siinä massassa ja materiaalissa joka huokuu ja jatkuu ruumiista toiseen, asiasta ihmiseen, elottomasta elolliseen. Olemme kaikki samaa ainesta atomitasolla, ja vaikka olemme rakentuneet eri tavoin, vaikka ruumiimme ovat erilaiset kuin kivien ruumiit, olemme kaikki samaa värisevää ja liikkuvaa ainetta.

Me voimme tulla yhdeksi kaupunkitilan kanssa: me voimme sulautua kaikkeen mikä siinä liikkuu: ihmisiin, betoniin, ruohonkorsiin, pikseleihin ja kärpäsiin. Kaupunkitilan sommitelma mahdollistaa hukkumisen ja minän kadottamisen, se voi tuottaa vapautta olla yhteydessä toisiin uusilla tasoilla. Ruumis jonka ymmärrän minuksi, ruumis jonka ymmärrän sinuksi kiveksi koiraksi kaduksi ruohoksi sähköksi maaksi ovat kaikki materian pirskahduksia sommitelmien loputtomassa moninaisuudessa. 


EPILOGI

Subjektiivisuus asettuu transversaalisten avaintekijöiden avulla samanaikaisesti ympäristön ja suurten yhteiskunnallisten ja institutionaalisten sommitelmien maailmaan mutta yhtä lailla maisemiin ja fantasmoihin, jotka asuttavat yksilön kaikkein intiimeimpiä sfäärejä. Jonkinasteinen luovan autonomian valtaaminen takaisin jollain tietyllä alueella edesauttaa toisia takaisinvalloituksia muilla alueilla. On siis keksittävä askel askeleelta katalyysi ihmisyyden itseensä luottamisen palauttamiseksi ja joskus on lähdettävä hyvin pienistä asioista. Sellaisista kuin tämä essee, joka pyrkii omalla tavallaan vastustamaan ympäristön tylsyyttä ja passiivisuutta.

-Félix Guattari

Esseen pohjana on käytetty seuraavia teoksia:

Jane Bennett: Vibrant Matter

Gilles Deleuze: Käytännöllinen filosofia

Félix Guattari: Kolme ekologiaa

Doreen Massey: Samanaikainen tila